Yhteys itseensä (ja sen unohtaminen)

Nyt ei ole noussut sen suurempaa kirjoitusinspiraatiota. Arki on vienyt hieman taas mennessään ja itseensä keskittyminen ja meditointi jäänyt harmittavasti. MUTTA koitan olla siinäkin itselleni armollinen. Sen verran viime viikolla nimittäin pistin merkille, kun viettelin useita vapaapäiviä, miten ankara olin itselleni. Aamu alkoi sillä että pääkopassani soimasin itseäni; Mitä sinä vieläkin siinä sängyssä makaat! Nyt ylös! Kyllä hävettää. Pitäisi siivota ja tehdä ruokaa. TERVEELLISTÄ ruokaa! Ja ulkoilla ja liikkua. Ja vieläkin siinä makaat, saamaton idiootti! Ja se tunne vatsassa, kun kipristelee levottomasti ja ankaruus tuntuu kehossa lihasten ja pallean jännityksenä.

Aivan järkyttävää puhetta omalle itselle. Ei ihme että sitä ankaruutta ja paha oloa purkaa sille lähimmälle eli avomiehelle, kun oman itsensä sisällä elää tuollainen mulkku soimaaja. Mutta aionkin laittaa soimaajalle kampoihin ja koittaa olla vastedes kuuntelematta sitä ja jopa koittaa muuttaa soimaajan viestiä positiivisemmaksi :)

Lainailin kirjastosta muutamia kirjoja (niistä todennäköisesti myöhemmin lisää). Yksi kirjoista on Jon Kabat-Zinn: Kotiinpaluu - 100 ajatusta tietoisesta läsnäolosta. Avasin kirjan umpimähkään ja sieltähän tulikin heti oiva viesti - tai muistutus:

" Entä jos emme ottaisikaan yhteyttä muihin silloin kun meillä on hetki aikaa? Entä jos oivaltaisimme, ettei kahden hetken väliä ole todellisuudessa olemassa? Entä jos olisimmekin yhteydessä ihmiseen, joka on linjan tässä päässä? Mitä jos soittaisimmekin vaihteeksi itsellemme kysyäksemme kuulumisia ja kuullaksemme mitä meillä on mielessä? Entä jos olisimme yhteydessä omiin tunteisiimme myös silloin, kun tunnemme itsemme turraksi, hämmentyneeksi, tylsistyneeksi, sekavaksi, ahdistuneeksi tai masentuneeksi, tai kun meidän on saatava vielä yksi asia tehtyä?"

Niin rakkaat (lukuisat) lukijani. Kehoitan teitäkin anteeksiantavaan ja rakastavaan suhtautumiseen omaa itseänne kohtaan. Ja sen sijaan että taas soimaisitte seuraavan kerran itseänne huonosta yhteydenpidosta milloin ketäkin kohtaan, ottakaa mielummin pitkästä aikaa se yhteys itseenne. Elämänne tärkeimpään ihmiseen.

Herkkyydestä

Olen ystäväni Kaisan avulla päässyt tutustumaan sellaiseen käsitteeseen kuin erityisherkkyys. Ja perehtyminen aiheeseen, on auttanut minua ymmärtämään itseäni, ja sitä miksi olen ja tunnen niinkuin tunnen. Miksi reagoin todella herkästi jos olen nukkunut tai syönyt huonosti? Miksi väsyn ihmisten seurassa, vaikka tulenkin ihmisten kanssa hyvin toimeen? Miksi huono työilmapiiri ja kiireinen, hektinen työ saa mut parissa vuodessa loppuun palamisen partaalle, kun muut porskuttavat siinä samassa menossa vuosia huomaamatta mitään? Miksi esimerkiksi ero ihmissuhteissa tai muu vastoinkäyminen vetää minut sängyn pohjalle ja tuntemaan sietämättömiä tunteita, kun toiset saattavat ohittaa vastaavat tilanteet olankohautuksella?

Uusimmassa Voi Hyvin-lehdessä oli todella hyvä artikkeli herkkyydestä, ja erityisesti siitä miten kyseinen ominaisuus vaikuttaa työelämässä. Nyt kun Kaisa linkitti radiohaastattelun samasta aiheesta ( radiohaastatteluun tästä ), päätin kirjoittaa aiheesta hieman blogiini pohtien samalla ominaisuuden vaikutusta omaan elämääni. Radio-ohjelmaan oli haastateltu psykologi Heli Heiskasta ja Voi Hyvin-lehden artikkeliin herkkyydestä kirjan kirjoittanutta Juhani Mattilaa (Herkkyys ja sosiaaliset pelot. Kirjapaja 2014)

Psykoterapeutti Elaine N. Aron on kehittänyt termin HSP (Highly sensitive person) kuvaamaan aisti- ja tunneherkkiä ihmisiä, jotka reagoivat tavallista voimakkaammin sekä ulkoisiin että sisäisiin ärsykkeisiin. Koska herkkä tiedostaa ympäristön, suuri informaation määrä alkaa herkästi tuntumaan ylivoimaiselta ja väsyttävältä. Herkän keskittymiskyky saattaa häiriintyä, jos hän yrittää jutella kahvilassa, jossa ovi tai kuppi kolahtaa tuon tuosta. Tai sitten hän menee jostain toisen ihmisen katseesta niin lukkoon, että ajatukset katoavat päästä. Se ei johdu älyllisestä vajavaisuudesta tai ajattelun hitaudesta vaan tietotulvasta. (Voi Hyvin 3/2014).

Tunnistan piirteet täysin itsessäni, itseasiassa oikein vatsasta kouraisee kun mietin asiaa. Olen saanut nimittäin niin työmaailmassa kuin koulumaailmassa kuittailua tuosta "hitaudestani" ja pystyn muistamaan sen uupuneen tai väsyneen tunteen, kun yritän saada ajatuksistani kiinni ja kaikki on vaan sekasortoa päässä. Kun väsyn pelkästään siitä että ympärillä melutaan ja meuhkataan ja siitä, että pitäisi kiinnittää moneen asiaan huomiota samaan aikaan. Ja sisimmässäni olen kuitenkin tiedostanut, että kun saan tehdä minulle ominaisessa ympäristössä asioita jotka aidosti kiinnostavat minua, olen kaikkea muuta kuin hidas, vaan nopea ja aikaansaava, myös älyllisesti.

"Herkkä voi pitää itseään tyhmänä, mutta asia on päinvastoin. Mitä älykkäämpi ihminen on, sitä enemmän hän vaatii keskustelulta sisältöä tai ainakin sitä että se etenee loogisesti". En siis väitä itseäni huippuälykkääksi mutta tosiaan ärsyynnyn ja väsyn todella nopeasti jos joudun olemaan osallisena aivan tyhjänpäiväisten keskusteluiden ja kertomusten kuuntelijana. Ja olen yrittänyt siinäkin asiassa itseäni muuttaa, sillä olen ajatellut että minun pitäisi osata keskustella ja olla kiinnostunut juuri tuollaisista "tyhjänpäiväisistä" asioista. Kun mieluiten olisin pitkäänkin hiljaa ja hiljaisuudessa, jos minulla ei ole mitään asiaa.

Ylivirittyneisyyden vastakohdaksi herkkä tarvitsee yksinoloa ja lepoa. Siksi ulkopuoliset voivat pitää herkkää epäsosiaalisena, mistä tämä ahdistuu, koska tuntee olevansa erilainen kuin muut. Tunneherkkään ihmiseen vaikuttaa paljon se, mitä muut hänestä ajattelevat. Jos hänen odotuksensa tilanteesta ovat negatiiviset, hän tulkitsee havaintojaan pelkojensa kautta, mikä johtaa usein ylireagointiin (Voi Hyvin 3/2014). Olen itse kokenut juuri ristiriitaisuutta sen välillä, kun toisaalta tapaan mielelläni ystäviä ja käyn tapahtumissa, mutta toisaalta useimmiten kaipaan rauhaa ja yksinoloa ja sosiaaliset tilanteet rasittavat minua.

Kun olen lukenut herkkyydestä, olen huomannut että siihen myös liitetään usein introventtisuus, ja siihen en ole oikein osannut samaistua. Heli Heiskanen ottikin radiohaastattelussaan esille, että 30 % erityisherkistä on ekstroverttejä, kiinnostuneita juhlista, tapahtumista ja uusiin ihmisiin tutustumisesta. Tämä tuo herkälle toki haastetta, koska tapahtumien jälkeen olo on uupunut. Vaikka siitä pitääkin, se on silti kuormitus hermojärjestelmälle. Ja tälläisten tapahtumien jälkeen itse huomaan tarvitsevani lepoa ja palautumista.

Kulttuurimme ei suosi herkkyyden osoittamista. Herkkyys leimataan heikkoudeksi, joka johtuu huonosta itsetunnosta. Herkkää voisi kuvailla mielummin tarkaksi. Herkkä huomaa paljon sellaista, mitä ei-herkkä ei huomaa. Hän osaa iloita elämän pienistä ja kauniista asioista. Toisaalta herkkyyden ja maailman kohtaaminen voi nostattaa suuria pelkoja. Tunneherkkä saattaa olla myös kuin kameleontti, joka mukautuu tilanteiden ja ihmisten mukaan. Hän arastelee ilmaista mielipidettään, jottei aiheuttaisi mielipahaa toisille. Siksi hän ei aina tajua sitä, että muut saattavat lipsautella asioita tarkoittamatta niillä mitään. (Voi Hyvin 3/2014).

Huomaan, että aihe koskettaa minua todella paljon ja on mielenkiintoinen. Aion jatkaa aiheeseen perehtymistä ja pohtimista vielä toisella kertaa, tuolloin ehkä keskittyen pohtimaan syvemmin myös sitä, miten herkkyys on vaikuttanut omaan työssä viihtymiseeni ja jaksamiseen. Olisi myös mielenkiintoista kuulla teidän (lukuisten) lukijoitteni näkemyksiä aiheesta.

Uskon, että tosi moni herkkä ei tiedä olevansa sitä, vaan pitää itseään ja herkkyydestä johtuvia piirteitään viallisina. Niin minäkin pidin ennen itseäni ja tuntemuksiani vääränlaisina ja on ollut tosi vapauttavaa tutustua tähän aiheeseen.

Miten herkkä ihminen voisi helpottaa omaa jaksamistaan ja käyttää herkkyyttään voimavaranaan? On tärkeää, että herkkä huolehtii siitä, että antaa omalle palautumiselleen tarpeeksi tilaa, lepoa ja rauhaa. Itse olen huomannut, että lyhyt yöuni ja huono ruokavalio vaikuttaa minuun ja jaksamiseeni nopeasti ja vahvasti, enemmän kuin moniin muihin. Eli oman itsensä ja oman kehon viestien kuuntelu on tärkeää.

Herkän olisi myös tärkeä kiinnittää huomiota siihen, että opettelisi pitämään omia puoliaan, ei pitäisi olla liian kiltti ja miellyttämisen haluinen oman jaksamisen kustannuksella. Asioista pitää pystyä myös kieltäytymään eikä omia voimavaroja saa viedä äärirajoille. Itse olen myös ajatellut, että voin aivan hyvin rajata ihmisiä joita tapaan, sen sijaan että juoksisin tapaamisissa ja kissanristiäisissä tavan vuoksi. Nautin hyvien ystävien tapaamisista ja juhlista, oikeassa tunnelmassa oikeiden ihmisten kanssa saatan olla äänekäs jutunkertoja, joka viihtyy ihmisten seurassa. Mutta olen huomannut, että välillä on vain järkevää jättää menemättä tapahtumiin, joissa on paljon ihmisiä, koska loppujenlopuksi en välttämättä pysty nauttimaan koko tapahtumasta tai ainakin palautumiseen menee myös aikaa. Myös avomiehen elämää helpottaa, kun en pura häneen niin paljon sitä väsymystä ja ärtymystä, jota ympäristön kuormitus minulle aiheuttaa :)

Mutta jatkan tästä mielenkiintoisesta aiheesta toisella kertaa, nyt nukkumaan...

(Tässä vielä aiheesta linkki Heli Heiskasen kirjoitukseen: Eritysherkkänä työelämässä. Suosittelen lukemaan!)

Mitä tarkoitan kun sanon etsiväni itseäni?

Aivan ihana päivä tänään! Alma näyttää mallia miten kevätauringosta tulisi nauttia :)

Olen puhunut blogissa muuttumisestani, oman itseni löytämisestä. Kirjoitan oman totuuden äänestä ja meditoinnista. Voi kuulostaa jopa aika korkealentoiselta. Ja aiheuttaa hämmennystä mitä sillä oikein tarkoitan. Ja aloin itsekkin pohtimaan, että mitä oikeastaan tarkoitan kun puhun itseni löytämisestä ja omasta muutoksestani.

Sen voin sanoa, että se minkälaiseksi EN ole muuttumassa, niin en ole muuttumassa tai yritä muuttua pyhimykseksi, äiti Teresaksi tai Dalai Lamaksi (tosin huhu kertoo, että Dalai Lamakin suuttuu välillä niin, että heittelee tavaroitaan). Melkeinpä päinvastoin :) En hae mitään tilaa tai kuplaa, jossa en koskaan suuttuisi, mokaisi, hermostuisi tai käyttäytyisi lapsellisesti (vedin äsken hirveet pultit kun netti oli niin hidas). Sen sijaan opettelen suhtautumaan toimintaani armollisemmin. Jos joskus mokaan tai suutun, se ei tee minusta huonoa ihmistä. Kenenkään ei tarvitse käyttäytyä täydellisesti - mutta täydellisiä me kaikki olemme juuri sellaisena kuin olemme. Kaikkine inhimillisine piirteneimme, olemmehan ihmisiä!

Paha olo tulee siitä, että asetamme itsellemme suunnattomat - jopa mahdottomat paineet siitä, miten meidän täytyisi olla ja toimia tietyllä tavalla. Pelkäämme mokaavamme, syyttelemme itseämme loputtomiin virheistämme ja käytöksestämme ja pelkäämme tulevaa, jos elämä menekkään niin hienosti tai täydellisesti kuin odotamme, tai emme pystykkään toteuttamaan niitä valtavia paineita joita itsellemme asetamme (jos ei kolahda juuri sinuun, niin puhun siis tässä nyt itselleni :) ).

Eli siis sen sijaan että tavoittelisin täydellisyyttä, tavoittelen enemmänkin epätäydellisyyden hyväksymistä, sillä epätäydellisenä olen täydellinen. Aika monimutkaista.

Se mitä etsin itsestäni, on se, että kuka minä oikeasti olen. Ja siihen suuntaan olen toivottavasti "muuttumassa". Se, mitä Elina on oikeasti, kun en toimi enää sen mukaan mitä kuvittelen muiden minulta odottavan, tai peläten sitä mitä seuraa kun teen tai sanon sitä, tätä ja tuota. Millainen siis olen kun en enää pelkäisi elämää tai asettaisi itselleni turhia paineita. Osaisin luottaa myös siihen että läheiseni pärjää ja elämä kantaa. Huolehtiminen ei kanna mihinkään. Ei vie eteenpäin. 

Oikeastaan lapsuudenperheeni tietää millainen oikeasti olen, itse olen vain kadottanut sen matkan varrella. Olen toivottavasti löytämässä sen iloisen Elinan, joka olin lapsena. Joka pystyi ja uskalsi nauraa ja nauttia vapautuneesti elämästä muiden ihmisten kanssa. Ja sitten välillä kiukutteli ja murjotti mutta hyväksyi senkin.

Tai se Elina, joka jääräpäisesti ja jopa itsepäisesti puolusti ja piti jopa julkisesti kiinni niistä asioista jotka näki oikeaksi. En halua enää siloitella asioita tai leikkiä olevani puolueeton, jos minulla on mielipide. Tämäkin on yksi piirre, jota olen koittanut itsessäni muuttaa siloitellakseni elämääni, mutta se on osa minua ja itsensä muuttaminen se vasta on myllerrystä aiheuttanut sisälläni. Toki tätäkin piirrettä osaan ja opin toivottavasti käyttämään rakentavasti, eikä hyökäten. En siis tarkoita, että minun pitäisi räjäyttää oma totuuteni toisen silmille, niinkuin joskus nuorempana taisi olla tapana.

Tietenkin minussa on myös se Elina, joka pyyteettömästi haluaa auttaa ja tukea. Ja antaa rakkautta.

Meditointi ei ole mikään taikatemppu itsensä löytämiseen. Tai no, tavallaan on. Mutta vastaukset eivät tule mistään ulkopuolelta eikä kyse ole sen mystisemmästä asiasta kuin istua itsensä kanssa kaksi tuntia. Silloin alkaa väkisinkin kuulemaan omaa sisintään. Tosin minua viisaammat ovat myös kertoneet, että toiset ovat meditoineet kymmenenkin vuotta, katsomatta ja tutkimatta kertaakaan sisimpäänsä ja itseänsä.

Ei itsensä tutkiminen ja katselu ole aina helppoa. Se, mitä tunteita, oloja ja pelkoja minulle on noussut tässä viimeisen parin viikon aikana, etenkin aloitettuani tämän blogin, ei niiden kokeminen ole ollut helppoa. Mutta olen paennut niitä niin kauan, että nyt on mahdollisuuteni kohdata pelot ja opeteltava hyväksymään ne. Opeteltava huomaamaan ettei oikeasti ole mitään hätää. Elämää on turha yrittää hallita, siihen ei pysty kukaan ihminen. Meidän hallinnan tarpeemme luo meille paniikin ja pelot. Tälläisiä tunteita ja asioita käyn läpi ja koitan toki niistä myös päästä irti. Mutta ennen kaikkea hyväksyä. Myös opettelemalla tunnistamaan ja kuuntelemalla tunteitani, minun on helpompi olla.

Tavoitteeni on siis etsiä parempaa oloa itselleni sisältäni. Sen sijaan että olisin heittäytymässä johonkin kuplaan, haluan päinvastoin tulla kuorestani pois ja uskaltaa taas olla vapautuneesti ihmisten seurassa, hyväksyä itseni. Ilman että pelkään mitä muut minusta ajattelevat. Kaikkia ei tarvitse eikä pysty miellyttämään. Ja mikä tärkeintä, että uskaltaisin avautua läheisilleni ja antaa heidän osoittaa rakkauttaan ja tukeaan minulle.

Suosittelen lämpimästi  meditoinnin aloittamista. Ei tarvitse istua kaksi tuntia kolme kertaa viikossa. Puoli tuntiakin viikossa on paljon enemmän kuin ei yhtään. Etkä tarvitse siihen muuta kuin tuolin, rauhallisen paikan, suljet silmäsi, laita kämmenet alaspäin reisien päälle, selän suoraksi ja keskityt vaikka hengitykseesi. Tai edes kolme kertaa päivässä istahdat kolmeksi minuutiksi silmät kiinni kuuntelemaan miltä sinusta tuntuu, täysin neutraalisti ja kritisoimatta tunteitasi. Arki vie meitä mukanaan ja touhotamme niin kovaa menemään että unohdamme oman itsemme emmekä kuule omaa ääntämme vaikka ainoa mitä siihen tarvittaisiin olisi hiljentyminen hetkittäin.

Nauttikaa ihanista kevätpäivistä ja muistakaa hyväksyä ja rakastaa itseänne sellaisena kuin olette!

Itsensä hyväksyminen - pelkoa olla oma itsensä

Tänään olin ajatellut kirjoittaa ravitsemuksesta ja terveellisistä elämäntavoista, sekä niihin liittyviä omia vinkkejäni. Mutta tämä päivä nosti  illan mittaan esille aivan toisen teeman.

Laitoin tänään lapsuudenperheelleni viestin, jossa kerroin kirjoittavani tätä blogia. Blogia jossa kerron hyvinkin henkilökohtaisesti ja rehellisesti ajatuksistani. Olin ollut blogin aloitettuani innoissani, tunsin itseni rohkeaksi kun uskaltauduin tekemään jotain tälläistä ja vielä kertomaan siitä läheisilleni. Sähköpostiviestin lähetettyäni innostukseni muuttuikin paniikiksi. Ajattelin, että mitä oikein kuvittelen itsestäni. Miksi minun ajatukset olisivat niin tärkeitä että niiden lukemiseen pitäisi kehoittaa muita ja vielä oikein hienolla sähköpostiviestillä. Nousi pelkoa siitä, miten perheeni reagoi teksteihini, tai tälläiseen uudenlaiseen, avoimeen toimintaan minulta. Teki mieli lopettaa ja hävittää koko blogi. Tunsin itseni aivan tyhmäksi. Mutta päätin silti taistella mieltäni vastaan ja pysyä edelleen mukavuusalueeni ulkopuolella.

Aloitin reilu viikko sitten intensiivi-kurssin, jossa on tarkoitus tutustua itseensä. Kurssiin kuuluu aloitus- ja lopetusviikonlopun lisäksi kahden tunnin meditaatiot, kolme kertaa viikossa kolmen viikon ajan. Viime viikon maanantaina oli ensimmäinen kahden tunnin meditaationi, jonka aikana koko vartaloani särki lähes sietämättömästi. Seuraavalla kerralla särki alaselkää ja jalkoja ja kolmannella kerralla oli vuorossa hartiat ja kädet. Kaikki kivut ja mielen lukot sieltä nousivat pintaan. Näiden meditaatioiden lisäksi minulla oli vielä onni päästä viime viikonlopuksi opettelemaan jäsenkorjausta, jossa myös avattiin minunkin selkää ja jännittynyttä vatsaa. En muista milloin selkäni ja vartaloni olisi ollut yhtä kivuton ja liikkuva kuin tänään!

Odotin siis mielenkiinnolla, mitä meditointi tänään, neljännella kerralla toisi tullessaan. Aluksi oloni oli tosi levoton, päivän aikana kerääntynyt innostuneisuus ja jännitys kupli sisällä. Oloni oli tukala, vaikka säästyinkin aikaisemmilta säryiltä. Mutta palleassani alkoi tuntua painetta niin, että välillä jopa oksetti ja oli vaikea hengittää. Koko kaksi tuntia ahdistuksen ja paineen tunne yltyi, kunnes loppuvaiheessa se purkautui itkuna, jonka syy oli vahva pelko siitä, että lapsuudenperheeni ei hyväksy minua sellaisen kuin olen, oikeasti, tässä kaikessa muutoksessani. Eli pelko siitä, että olemalla oma itseni, löytämällä sen kuka oikeasti olen, minua ei enää hyväksytäkkään. Olin aika järkyttynyt tästä tunteesta. En ollut aikaisemmin tiedostanut, että pelkään jopa perheeni reaktiota ja suhtautumista. Ei ole ihme, että minulla on ollut vaikea olla itseni kanssa, jos en ole pystynyt luottamaan siihen, että kukaan hyväksyisi minut täysin omana itsenäni.

Palleassani tuntuu edelleen painetta. Se ei ole koskaan ollut näin kipeä. Koitan hyväksyä ja käsitellä tunteitani, sekä muistaa sen, mitä meditoinnin ohjaaja Susan sanoi viisaasti minulle; "Kun hyväksyt itsesi, muutkin hyväksyvät sinut". 

Viikonlopun kurssilla tuli vinkiksi ottaa kuva päivässä. Kuvasta voi etsiä symboliikkaa. Kuvan ottamisen hetki auttaa tiedostamaan paikan ja hetken jossa olet. Olemaan läsnä.

Alla tämän päivän kuvani. Tietenkin kissasta :) Koitin miettiä symboliikkaa. Esimerkiksi että olen tulossa laatikosta ulos. Mutta en osaa ajatella asiaa noin kun näen miten Alma nauttii maatessaan turvapaikassaan. Ehkä voisin ottaa oppia eläimestä, miten eläin elää ja nauttii juuri tässä hetkessä, ei murehdi mennyttä eikä tulevaa. Eikä muiden ihmisten ajatuksia tai hyväksymisiä. Eläin hyväksyy itsensä ja maailman sellaisena kuin se on.