Mitä tarkoitan kun sanon etsiväni itseäni?

Aivan ihana päivä tänään! Alma näyttää mallia miten kevätauringosta tulisi nauttia :)

Olen puhunut blogissa muuttumisestani, oman itseni löytämisestä. Kirjoitan oman totuuden äänestä ja meditoinnista. Voi kuulostaa jopa aika korkealentoiselta. Ja aiheuttaa hämmennystä mitä sillä oikein tarkoitan. Ja aloin itsekkin pohtimaan, että mitä oikeastaan tarkoitan kun puhun itseni löytämisestä ja omasta muutoksestani.

Sen voin sanoa, että se minkälaiseksi EN ole muuttumassa, niin en ole muuttumassa tai yritä muuttua pyhimykseksi, äiti Teresaksi tai Dalai Lamaksi (tosin huhu kertoo, että Dalai Lamakin suuttuu välillä niin, että heittelee tavaroitaan). Melkeinpä päinvastoin :) En hae mitään tilaa tai kuplaa, jossa en koskaan suuttuisi, mokaisi, hermostuisi tai käyttäytyisi lapsellisesti (vedin äsken hirveet pultit kun netti oli niin hidas). Sen sijaan opettelen suhtautumaan toimintaani armollisemmin. Jos joskus mokaan tai suutun, se ei tee minusta huonoa ihmistä. Kenenkään ei tarvitse käyttäytyä täydellisesti - mutta täydellisiä me kaikki olemme juuri sellaisena kuin olemme. Kaikkine inhimillisine piirteneimme, olemmehan ihmisiä!

Paha olo tulee siitä, että asetamme itsellemme suunnattomat - jopa mahdottomat paineet siitä, miten meidän täytyisi olla ja toimia tietyllä tavalla. Pelkäämme mokaavamme, syyttelemme itseämme loputtomiin virheistämme ja käytöksestämme ja pelkäämme tulevaa, jos elämä menekkään niin hienosti tai täydellisesti kuin odotamme, tai emme pystykkään toteuttamaan niitä valtavia paineita joita itsellemme asetamme (jos ei kolahda juuri sinuun, niin puhun siis tässä nyt itselleni :) ).

Eli siis sen sijaan että tavoittelisin täydellisyyttä, tavoittelen enemmänkin epätäydellisyyden hyväksymistä, sillä epätäydellisenä olen täydellinen. Aika monimutkaista.

Se mitä etsin itsestäni, on se, että kuka minä oikeasti olen. Ja siihen suuntaan olen toivottavasti "muuttumassa". Se, mitä Elina on oikeasti, kun en toimi enää sen mukaan mitä kuvittelen muiden minulta odottavan, tai peläten sitä mitä seuraa kun teen tai sanon sitä, tätä ja tuota. Millainen siis olen kun en enää pelkäisi elämää tai asettaisi itselleni turhia paineita. Osaisin luottaa myös siihen että läheiseni pärjää ja elämä kantaa. Huolehtiminen ei kanna mihinkään. Ei vie eteenpäin. 

Oikeastaan lapsuudenperheeni tietää millainen oikeasti olen, itse olen vain kadottanut sen matkan varrella. Olen toivottavasti löytämässä sen iloisen Elinan, joka olin lapsena. Joka pystyi ja uskalsi nauraa ja nauttia vapautuneesti elämästä muiden ihmisten kanssa. Ja sitten välillä kiukutteli ja murjotti mutta hyväksyi senkin.

Tai se Elina, joka jääräpäisesti ja jopa itsepäisesti puolusti ja piti jopa julkisesti kiinni niistä asioista jotka näki oikeaksi. En halua enää siloitella asioita tai leikkiä olevani puolueeton, jos minulla on mielipide. Tämäkin on yksi piirre, jota olen koittanut itsessäni muuttaa siloitellakseni elämääni, mutta se on osa minua ja itsensä muuttaminen se vasta on myllerrystä aiheuttanut sisälläni. Toki tätäkin piirrettä osaan ja opin toivottavasti käyttämään rakentavasti, eikä hyökäten. En siis tarkoita, että minun pitäisi räjäyttää oma totuuteni toisen silmille, niinkuin joskus nuorempana taisi olla tapana.

Tietenkin minussa on myös se Elina, joka pyyteettömästi haluaa auttaa ja tukea. Ja antaa rakkautta.

Meditointi ei ole mikään taikatemppu itsensä löytämiseen. Tai no, tavallaan on. Mutta vastaukset eivät tule mistään ulkopuolelta eikä kyse ole sen mystisemmästä asiasta kuin istua itsensä kanssa kaksi tuntia. Silloin alkaa väkisinkin kuulemaan omaa sisintään. Tosin minua viisaammat ovat myös kertoneet, että toiset ovat meditoineet kymmenenkin vuotta, katsomatta ja tutkimatta kertaakaan sisimpäänsä ja itseänsä.

Ei itsensä tutkiminen ja katselu ole aina helppoa. Se, mitä tunteita, oloja ja pelkoja minulle on noussut tässä viimeisen parin viikon aikana, etenkin aloitettuani tämän blogin, ei niiden kokeminen ole ollut helppoa. Mutta olen paennut niitä niin kauan, että nyt on mahdollisuuteni kohdata pelot ja opeteltava hyväksymään ne. Opeteltava huomaamaan ettei oikeasti ole mitään hätää. Elämää on turha yrittää hallita, siihen ei pysty kukaan ihminen. Meidän hallinnan tarpeemme luo meille paniikin ja pelot. Tälläisiä tunteita ja asioita käyn läpi ja koitan toki niistä myös päästä irti. Mutta ennen kaikkea hyväksyä. Myös opettelemalla tunnistamaan ja kuuntelemalla tunteitani, minun on helpompi olla.

Tavoitteeni on siis etsiä parempaa oloa itselleni sisältäni. Sen sijaan että olisin heittäytymässä johonkin kuplaan, haluan päinvastoin tulla kuorestani pois ja uskaltaa taas olla vapautuneesti ihmisten seurassa, hyväksyä itseni. Ilman että pelkään mitä muut minusta ajattelevat. Kaikkia ei tarvitse eikä pysty miellyttämään. Ja mikä tärkeintä, että uskaltaisin avautua läheisilleni ja antaa heidän osoittaa rakkauttaan ja tukeaan minulle.

Suosittelen lämpimästi  meditoinnin aloittamista. Ei tarvitse istua kaksi tuntia kolme kertaa viikossa. Puoli tuntiakin viikossa on paljon enemmän kuin ei yhtään. Etkä tarvitse siihen muuta kuin tuolin, rauhallisen paikan, suljet silmäsi, laita kämmenet alaspäin reisien päälle, selän suoraksi ja keskityt vaikka hengitykseesi. Tai edes kolme kertaa päivässä istahdat kolmeksi minuutiksi silmät kiinni kuuntelemaan miltä sinusta tuntuu, täysin neutraalisti ja kritisoimatta tunteitasi. Arki vie meitä mukanaan ja touhotamme niin kovaa menemään että unohdamme oman itsemme emmekä kuule omaa ääntämme vaikka ainoa mitä siihen tarvittaisiin olisi hiljentyminen hetkittäin.

Nauttikaa ihanista kevätpäivistä ja muistakaa hyväksyä ja rakastaa itseänne sellaisena kuin olette!