Tänään olin ajatellut kirjoittaa ravitsemuksesta ja terveellisistä elämäntavoista, sekä niihin liittyviä omia vinkkejäni. Mutta tämä päivä nosti illan mittaan esille aivan toisen teeman.
Laitoin tänään lapsuudenperheelleni viestin, jossa kerroin kirjoittavani tätä blogia. Blogia jossa kerron hyvinkin henkilökohtaisesti ja rehellisesti ajatuksistani. Olin ollut blogin aloitettuani innoissani, tunsin itseni rohkeaksi kun uskaltauduin tekemään jotain tälläistä ja vielä kertomaan siitä läheisilleni. Sähköpostiviestin lähetettyäni innostukseni muuttuikin paniikiksi. Ajattelin, että mitä oikein kuvittelen itsestäni. Miksi minun ajatukset olisivat niin tärkeitä että niiden lukemiseen pitäisi kehoittaa muita ja vielä oikein hienolla sähköpostiviestillä. Nousi pelkoa siitä, miten perheeni reagoi teksteihini, tai tälläiseen uudenlaiseen, avoimeen toimintaan minulta. Teki mieli lopettaa ja hävittää koko blogi. Tunsin itseni aivan tyhmäksi. Mutta päätin silti taistella mieltäni vastaan ja pysyä edelleen mukavuusalueeni ulkopuolella.
Aloitin reilu viikko sitten intensiivi-kurssin, jossa on tarkoitus tutustua itseensä. Kurssiin kuuluu aloitus- ja lopetusviikonlopun lisäksi kahden tunnin meditaatiot, kolme kertaa viikossa kolmen viikon ajan. Viime viikon maanantaina oli ensimmäinen kahden tunnin meditaationi, jonka aikana koko vartaloani särki lähes sietämättömästi. Seuraavalla kerralla särki alaselkää ja jalkoja ja kolmannella kerralla oli vuorossa hartiat ja kädet. Kaikki kivut ja mielen lukot sieltä nousivat pintaan. Näiden meditaatioiden lisäksi minulla oli vielä onni päästä viime viikonlopuksi opettelemaan jäsenkorjausta, jossa myös avattiin minunkin selkää ja jännittynyttä vatsaa. En muista milloin selkäni ja vartaloni olisi ollut yhtä kivuton ja liikkuva kuin tänään!
Odotin siis mielenkiinnolla, mitä meditointi tänään, neljännella kerralla toisi tullessaan. Aluksi oloni oli tosi levoton, päivän aikana kerääntynyt innostuneisuus ja jännitys kupli sisällä. Oloni oli tukala, vaikka säästyinkin aikaisemmilta säryiltä. Mutta palleassani alkoi tuntua painetta niin, että välillä jopa oksetti ja oli vaikea hengittää. Koko kaksi tuntia ahdistuksen ja paineen tunne yltyi, kunnes loppuvaiheessa se purkautui itkuna, jonka syy oli vahva pelko siitä, että lapsuudenperheeni ei hyväksy minua sellaisen kuin olen, oikeasti, tässä kaikessa muutoksessani. Eli pelko siitä, että olemalla oma itseni, löytämällä sen kuka oikeasti olen, minua ei enää hyväksytäkkään. Olin aika järkyttynyt tästä tunteesta. En ollut aikaisemmin tiedostanut, että pelkään jopa perheeni reaktiota ja suhtautumista. Ei ole ihme, että minulla on ollut vaikea olla itseni kanssa, jos en ole pystynyt luottamaan siihen, että kukaan hyväksyisi minut täysin omana itsenäni.
Palleassani tuntuu edelleen painetta. Se ei ole koskaan ollut näin kipeä. Koitan hyväksyä ja käsitellä tunteitani, sekä muistaa sen, mitä meditoinnin ohjaaja Susan sanoi viisaasti minulle; "Kun hyväksyt itsesi, muutkin hyväksyvät sinut".
Viikonlopun kurssilla tuli vinkiksi ottaa kuva päivässä. Kuvasta voi etsiä symboliikkaa. Kuvan ottamisen hetki auttaa tiedostamaan paikan ja hetken jossa olet. Olemaan läsnä.
Alla tämän päivän kuvani. Tietenkin kissasta :) Koitin miettiä symboliikkaa. Esimerkiksi että olen tulossa laatikosta ulos. Mutta en osaa ajatella asiaa noin kun näen miten Alma nauttii maatessaan turvapaikassaan. Ehkä voisin ottaa oppia eläimestä, miten eläin elää ja nauttii juuri tässä hetkessä, ei murehdi mennyttä eikä tulevaa. Eikä muiden ihmisten ajatuksia tai hyväksymisiä. Eläin hyväksyy itsensä ja maailman sellaisena kuin se on.
